|
Mexhit Sadikun kolumnit julkaistu Turun Sanomissa vuonna 2003-2005
.gif) Vastine Venäjän Helsingin-suurlähetystön poliittisen osaston neuvos Vladimir Kozinin artikkeliin "Kosovon tilanne kohenee vaivalloisesti" (TS 27.7.2005)
Luettuani Kozinin artikkelin harkitsin vastineen tekemistä. Tärkein syy päätökseeni kirjoittaa vastine oli tuoda lukijoille esiin myös muita näkemyksiä Kosovon tilanteesta, vaikka aiheesta on viime aikoina kirjoitettu paljon. Kosovon tilanteen tarkastelussa tulee ottaa huomioon myös koko Balkanin alueen tapahtumat ja tutustua eri asiantuntijoiden kirjoituksiin puolueettoman käsityksen luomiseksi. Kosovon tilanteeseen vaikuttaa myös alueen historia viimeisen sadan vuoden ajalta, vaikka albaaneja usein kehotetaan olemaan katsomatta menneisyyteen. Kozinin artikkeli ei ota huomioon tapahtumia ennen vuotta 2000.
Taustaa
Balkanin alueen historiaa ovat luoneet helleenit ja illyyrit, albaanien esi-isät. Alue on ollut pitkään eri kansojen kohtaamispaikka, ja sen historia on ollut sotainen aina viime aikoihin saakka. Aluetta ovat hallinneet monet valloittajat, pisimpään ottomaanit noin viidensadan vuoden ajan. Ottomaanivallan päätyttyä alueen kansat pyrkivät itsenäistymään ja perustamaan omat valtiot. Albaanien kohdalla Berliinin kongressi 1878 ja Lontoon konferenssi 1913 jakoivat albaanien asuttaman alueen silloisen suurvaltapolitiikan intressien mukaisesti ja puolittivat itsenäistyvän Albanian valtion. Vaikka Albania itsenäistyi vuonna 1912, sillä ei ollut päätäntävaltaa oman valtionsa alueista. Vielä toisen maailmansodan jälkeen suurvallat vahvistivat edelliset päätökset. Suuri osa kansasta jäi asumaan valtion ulkopuolelle. Kreikassa asuneet albaanit assimiloitiin valtaväestöön. Slovenian, Kroatian ja Serbian kuningaskunnan alueilla asuneet albaanit olivat yksi alueen suurimmista ryhmistä, mutta kuningaskunta ei antanut heille samoja kansalaisoikeuksia kuin muille kansalaisille. Kommunistisen, monietnisen Jugoslavian aikana albaaneja kohdeltiin vähemmistönä, vaikka heitä oli saman verran kuin Bosnian muslimeita ja selkeästi enemmän kuin sloveeneja, makedonialaisia ja montenegrolaisia. Jugoslavian aluejako jakoi myös albaanit eri osavaltioihin. Arkistoista on löydettävissä paljon dokumentteja, joista käy ilmi albaaneihin kohdistunut diskriminaatio, mm. heidät on pakotettu vaihtamaan asuinpaikkaa. Jo Balkanin sodan aikana albaaneja karkotettiin Keski-Serbian alueelta. Vuonna 1955-1956 Jugoslavian ja Turkin keskinäisen sopimuksen seurauksena yli 300 000 Kosovon albaania pakotettiin muuttamaan Turkkiin. Karkotus on jatkunut myös 1990-luvulla. Sen seurauksena yli 500 000 Kosovon albaania asuu Länsi-Euroopassa, Yhdysvalloissa ja Kanadassa. Minä olen yksi heistä. Viimeisin karkotus tapahtui 1999, jolloin kansainvälisten humanitääristen järjestöjen tilastojen mukaan yli 800 000 Kosovon albaania joutui kotimaansa rajojen ulkopuolelle. Suuri osa heistä pääsi kuitenkin takaisin KFOR- joukkojen saapumisen ja YK:n hallinnon seurauksena.
Demokratiaprosessin vaikeuksia
YK:n hallinto on toiminut Kosovossa vuodesta 1999, jolloin myös KFOR-joukot tulivat turvaamaan rauhaa alueella. Serbian poliisin ja armeijan vetäytymisen yhteydessä lähtivät myös Kosovon serbit, noin 200.000 ihmistä. Olen itse pakolaisuuden kokeneena sitä mieltä, että jokaisen kuuluisi voida asua siellä, missä on syntynyt, ja heidän tulisi palata Kosovoon. Palaaminen on ollut hyvin vähäistä. Taustalla ovat Kosovon taloudellinen tilanne ja Kozinin mainitsemat vapaan liikkumisen rajoitteet. Elintaso on Kosovossa laskenut huomattavasti sotaa edeltävästä ajasta. Liikkumisrajoitteet puolestaan eivät koske vain Kosovon serbejä, sillä myös albaanien liikkumista rajoitetaan esimerkiksi Mitrovicassa, jossa heillä ei ole juuri mahdollisuuksia käydä serbien asuttamassa pohjoisosassa. Vastaavasti Kosovon pohjoisosat ovat albaaneilta kiellettyä aluetta. Päätöslauselman 1244 mukaan koko Kosovon alue tulee olla YK:n hallinnassa, mutta alueen pohjoisosissa on voimassa serbien rinnakkaishallinto. Asiasta on keskusteltu YK:ssa, ja todettu että Kozinin mainitsemat väliaikaiset itsehallintoelimet hidastavat standardien täyttämistä, paluumuuttoa sekä muuta positiivista kehitystä. Prosessi on hidas monesta muustakin syystä. Kosovon albaanit ovat aina olleet vieraan hallinnon alla, eivätkä ole kokeneet vapautta aiemmin. He ovat kiinnostuneita edistämään positiivista kehitystä, ja heille standardien täyttäminen on ainoa tie eteenpäin. Valitettavasti Kosovon serbit Belgradin tukemina jarruttavat kehitystä mm. boikotoimalla väliaikaisen paikallishallinnon toimintaa sen tarjoamista osallistumis- ja vaikutusmahdollisuuksista ja YK:n ja EU:n pyynnöistä huolimatta. Myös Kosovon taloustilanne ja työttömyys hidastavat prosessin etenemistä. Milosevicin aikana Kosovon talouden perusta murrettiin, ja kehitys on lähtenyt sodan jälkeen liikkeelle lähes nollasta.
Vuoden 2004 maaliskuun mellakat olivat mielestäni pahinta, mitä albaanit voisivat omalle tilanteelleen tehdä. Mellakat olivat valitettava tapahtuma, jonka myötä purkautui statuksen ja positiivisen kehityksen pitkän odotuksen aiheuttama turhautuminen. Mellakoissa kuolleista 19 ihmisestä suurin osa oli albaaneja. Monet asiantuntijat ovat todenneet, että epäselvyys statuksesta ja tilanteen muutoksen alkamisen jatkuva siirtyminen on suuri riski alueen turvallisuudelle. YK:n päätöslauselman 1244 mukaan turvallisuuden takaaminen kuuluu UNMIKin tehtäviin. Myös Kosovon väliaikainen hallinto pahoitteli tapahtunutta ja myönsi rahoitusta tuhottujen rakennusten korjaamiseksi. Mellakoiden pääsyylliset on saatu kiinni ja viety oikeuden eteen.
Kozinin arvion mukaan 90% kaikista Euroopan huumekuljetuksista kanavoidaan Kosovon kautta. Huumeiden sekä ihmisten salakuljetus on suuri ongelma myös muilla Balkanin alueilla. Sen ratkaisemiseksi pitäisi YK:n viranomaisten, Kosovon poliitikkojen sekä muiden Balkanin maiden hallintojen tehdä aktiivisesti yhteistyötä. Sitä tarvittaisiin myös Haagin kansainvälisen sotarikostuomioistuimen etsimien sotarikollisten löytämiseksi. Sodan jälkeen entisen Jugoslavian alueelta siirtyi useita sotarikollisia Serbiaan, jossa he elävät edelleen vapaina ja kansan enemmistön mielestä sankareiden asemassa.
Kosovossa on YK:n hallinnon organisoima oikeusjärjestelmä. Kosovon tulevaisuuden kannalta on tärkeää, että alueelle saadaan toimiva, oikeudenmukainen laki ja tasapuolinen oikeusjärjestelmä. Kozinin mukaan Kosovossa on palautettu vain 5% 500 000:sta laittomasta aseesta, joista suuri osa on albaanien hallussa. Belgradista viestitetään säännöllisesti, että Kosovo tulisi liittää takaisin Serbiaan. Epävarmuus tulevasta vaikuttanee siihen, että aseita ei haluta luovuttaa, vaikkakin niin tulisi tehdä. Etnisen puhdistuksen jättämät traumat ovat vielä tuoreessa muistissa. Kozin mainitsi myös Kosovon serbeihin kohdistuvat ihmisoikeusrikkomukset. YK:n asiamiehen Marek Antoni Novickin raportin mukaan ihmisoikeusrikkomuksia tapahtuu, mutta ne kohdistuvat kaikkiin ryhmiin, ei pelkästään serbeihin. Erityisen huonossa tilanteessa ovat Kosovon romanit, joiden tilannetta ei oteta tarpeeksi huomioon Kosovon hallinnon ja UNMIKin viranomaisten keskuudessa.
Itsenäinen valtio – ainoa mahdollisuus
Ennen kuin esitän joitakin näkökulmia siitä, miksi itsenäisyys on ainoa mahdollisuus, tuon esiin seikkoja joiden myötä autonomia on mahdottomuus. Milosevicin jälkeen Serbiassa ei ole tapahtunut juuri minkäänlaisia muutoksia asenteiden tai politiikan suhteen. Sodasta on kulunut kuusi vuotta, mutta vieläkään Serbian hallinto ei ole esittänyt minkäänlaista anteeksipyytöä aloittamistaan sodista entisen Jugoslavian alueella. Serbian parlamentissa suurin osa kansanedustajista ovat Vojislav Seseljin edustaman ns. ultranationalistisen puolueen, Srpska Radikalna Stranka:n (Serbian radikaalipuolue) jäseniä. Seselj itse odottaa Haagissa tuomiota tekemistään sotarikoksista. Pääministeri on nationalisti Vojislav Kostunica, joka Goran Petrovicin mukaan kieltäytyy luovuttamasta sotarikollisia Haagiin (serbialainen Banja Lukassa ilmestyvä sanomalehti ”Nezavisne Novine”, 21.7.2005). Petrovic on toiminut Zoran Djindjicin hallituksen aikana valtion turvallisuustoimiston päällikkönä. Serbian poliitikot esittävät Kosovon tilanteen ratkaisuksi ”enemmän kuin autonomian, vähemmän kuin itsenäisyyden”. Albaaneille minkälainen autonomia tahansa tarkoittaa samaa arkkua, joka on tehty toisesta puusta. Pitkä historia vieraan hallinnon alla elämisestä on opettanut tarpeeksi. UNMIKin tietojen mukaan sodan jäljiltä on kateissa 2460 albaania. Belgradin läheltä on löytynyt n. 800 albaanin joukkohauta, jonne ruumiit on viety. Haudan löytymisen jälkeen vain 374 ruumista on palautettu Kosovoon. Vielä viitisensataa ruumista on palauttamatta omaisille. Miksi, siihen voi vastata vain Belgrad. Poliisin päällikköä Vlastimir Djordjevicia, joka on vastuussa ruumiiden kuljetuksesta, etsitään Interpolin avustuksella Haagiin tuomittavaksi. Djordjevic oleskelee tällä hetkellä Venäjällä, kuten myös Milosevicin vaimo Mira Markovic ja poika Marko. Natasa Kandic, Serbiassa ihmisoikeuksien puolesta toimiva järjestö ”Fond za Humanitarna Prava”:n päällikkö, on tuonut julkisuuteen tiedon, että Etelä-Serbiassa sijaitsevan Mackatican teolllisuusalueen valimon sulatusuunissa on poltettu albaanisiviilien ruumiita. Belgradin reaktio asian tutkimisen ja syyllisten löytämisen sijaan oli hyökätä Natasa Kandicia vastaan, uhkailla häntä ja syrjäyttää hänet järjestön johdosta. Kaikista Kosovon sotaan liittyvistä rikoksista on käsitelty oikeudessa vain yksi tapaus, mikä sekin oli Kandicin ansiota. Tämän vuoden toukokuussa Belgradin yliopiston oikeustieteen laitos järjesti tilaisuuden, jonka aiheena oli Srebrenica. Tilaisuudessa oikeustieteen opiskelijat ja professorit tulivat siihen tulokseen, että Srebrenicassa ei tapahtunut mitään ja tiedot joukkomurhasta olivat vain propagandaa. Lisäksi todettiin, että mikäli jotain sellaista olisi tapahtunut, se olisi ollut oikeutettua. Kymmenen vuotta Srebrenican joukkomurhan jälkeen pääarkkitehdit Radovan Karadzic ja Ratko Mladic ovat edelleen vapaina ja Serbian ihailemina. Vuosia rakennettu voimakas nationalismi on edelleen voimissaan. Sen taustavoimina ovat Serbian Akatemia, poliitikot ja valtiollinen kirkko. Djindjicin hallituksen aikana viestintätoimiston päällikkönä toiminut Vladimir Popovic kertoi TV-B92:n haastattelussa 31.1.2005, että koko entisen Jugoslavian sotien aikana valtiollisen kirkon johto toimi kuin puolisotilaallinen organisaatio kannustaessaan sotarikollisia ja sotilaita sotaan ja etniseen puhdistukseen. Kirkon politiikka Serbiassa on edelleen sama, ja heillä on paljon valtaa poliittisessa koneistossa. Popovicin mukaan kirkon johto ”vihaa Milosevicia, koska tämä hävisi sodat, eikä tappanut kaikkia kroaatteja, muslimeita ja albaaneja.” Kirkon johto on antanut kuitenkin anteeksi, koska Milosevic tappoi sittenkin paljon ihmisiä. Tällaisissa olosuhteissa Serbiassa on vielä pitkä tie asenteiden muutokseen. Tehokkaan propagandan seurauksista toipuminen tulee viemään kymmeniä, jollei satoja vuosia. Demokraattisen tulevaisuuden kannalta tärkeitä toisinajattelijoitakin toki löytyy, mutta vielä tällä hetkellä he ovat varsin marginaalisessa asemassa.
Kozinin mukaan yksi este Kosovon itsenäistymiselle on YK:n päätöslauselma 1244, jossa todetaan että Kosovo kuuluu Jugoslavian liittotasavaltaan. Tosiasia kuitenkin on, että Jugoslavian liittotasavaltaa ei ole enää olemassa. Sen sijaan on Serbian ja Montenegron liittotasavalta, jossa Montenegro on ollut mukana vain EU:n painostuksesta. Todennäköistä on, että vuonna 2006 Montenegrossa äänestetään itsenäisyydestä, vaikka montenegrolaisilla on serbien kanssa sama kieli, sama uskonto ja sama kulttuuri. Montenegrossa on noin 600 000 asukasta. Päätöslauselma 1244 on myöskin väliaikainen, ja se voidaan uudistaa. Toiseksi esteeksi Kozin nostaa ”painavat poliittiset syyt” ja monietnisen yhteiskunnan luomisen ongelmat. Herää kysymys, kenen poliittisia syitä Kozin tarkoittaa. Näkemys siitä, että Kosovon itsenäisyys voisi aiheuttaa toisille etnisille ryhmille ja kansoille ongelmia, on varsin loukkaava albaaneja kohtaan. Tällaisen teorian mukaan monikaan maailman valtio ei olisi voinut itsenäistyä. Riippumatta siitä, mitä Belgrad ja sen kannattajat ajattelevat, Kosovon itsenäistyminen toisi alueelle turvallisuutta. Jos vaihtoehtoina ovat vapaus tai vieraan vallan alla eläminen, vapaus luo suuremmalla todennäköisyydellä turvallisen ympäristön. Kosovo on ollut irti Serbian hallinnosta jo kuusi vuotta. Kosovolla on ollut entisen Jugoslavian aikana omat rajat, joten rajamuutoksia ei tarvita. YK:n tuella sinne on luotu länsimainen, demokraattinen hallinto ja oikeuslaitos. Vaikka vaikeuksiakin on ollut, kehitys kohti demokraattista yhteiskuntaa on alkanut. Sören Jessen-Petersen, Kofi Annanin nimittämä YK-lähettiläs on todennut että vaikeuksista huolimatta asiat kuitenkin etenevät oikeaan suuntaan. Kai Eide, Annanin nimittämä tarkkailija, on tekemässä raporttia Kosovon tilanteesta. Raportin myötä YK aloittaa neuvottelut Kosovon statuksesta. Kozinin mukaan Belgradin pitäisi osallistua neuvotteluihin tasaveroisena osallistujana. Kuten edellä on jo esitetty, politiikka Kosovoa kohtaan ei ole Belgradissa Milosevicin Haagiin lähettämisen jälkeen muuttunut, eikä muutoksia myöskään ole lähiaikoina odotettavissa. Ajatusta voisi verrata siihen, että Saksa olisi kutsuttu neuvotteluihin toisen maailmansodan jälkeen. Kosovon taloudella ei ole mitään mahdollisuuksia kehittyä ilman itsenäisyyttä. Vasta sen myötä alueelle saadaan investointeja, jotka ovat välttämättömiä talouden ja työllistymisen edistämiseksi. Työllisyystilanteen parantuminen vähentää levottomuutta ja luo perustaa turvallisen yhteiskunnan rakentamiselle. Viimeinen ja tärkein syy, miksi Kosovon pitäisi olla itsenäinen, on demokratian lähtökohta, itsemääräämisoikeus. Jos kysytään Kosovon asukkaiden mielipidettä, sekä albaanit että kaikki vähemmistöt serbejä lukuun ottamatta ovat itsenäisyyden kannalla. Pitäisikö siis tehdä päätös Kosovon statuksesta ja noin kahden miljoonan asukkaan tulevaisuudesta noin kuuden prosentin mielipiteen perusteella? Minkälaisen standardin sen perusteella voisi täyttää? Kosovossa asuvat ihmiset voivat äänestämällä päättää, minkälaisen Kosovon he haluavat.
Mexhit Sadiku
Kirjoittaja on Kosovon albaani, joka tuli pakolaisena Suomeen 1992.
 Etusivu
|
mielipidepalsta .gif){kind=spacer}