MIELIPIDEPALSTA

JATKOAJALLE

Vaikka olen halunnut pitää päiväkirjaa elämästäni, en kuitenkaan ole sitä koskaan tehnyt. Ehkä näin on parempi, koska kirjoitetut muistot elävät niin pitkään. Elämän aikana ihminen joutuu kokemaan sellaisiakin asioita, joita ei ehkä halua enää muistaa.Tästä syystä päiväkirjan pitäminen on jäänyt. Vakuuttuin siitä että näin on hyvä, kun etsiessäni jotain ihan muuta löysin muistiinpanojani vuodelta 1992. Olin kirjoittanut ne kohta Suomeen tuloni jälkeen, enkä ollut lukenut niitä sen jälkeen. Teksti kertoo niistä tunteista ja ajatuksista, joita sisälläni liikkui tultuani uuteen maahan.
Ensimmäiset päiväni Suomessa... tuntui, etten olisi millään pystynyt hyväksymään kohtaloani. Olin paennut kotimaastani, lähtenyt vastoin tahtoani, tuhoten lähdön myötä unelmani ja toiveeni omasta elämästäni. Tekstistä kuvastuvat sielua repivät muistikuvat, välähdykset pettymystä tuottaneista tapahtumista - lähtö ja jäähyväiset; ero vanhemmista, läheisistä ihmisistä ja ystävistä, omasta maasta. Maasta, jossa olin suunnitellut ja unelmoinut tulevaisuudestani niinkuin nuoret ihmiset suunnittelevat ja unelmoivat ympäri Eurooppaa. Pettymyksen ja ahdistuksen aallonharjalla kirosin jopa äitiäni minun synnyttämisestäni, vaikka tiesin, ettei unelmieni sortuminen ollut hänen syynsä. Syy oli jossain muualla. Sen nimi oli sota.
Oli mahdotonta käsittää, mitä kotimaassani oli tapahtumassa. En ymmärtänyt, miten oli mahdollista että naapuri voi olla toiselle niin julma, ihminen toiselle suttakin pahempi. Mielikuvat valittaen ja itkien eroavista tuhansista ihmisistä, joista monet eivät enää koskaan kohdanneet, aiheuttivat syvimmät pettymyksen tunteet. Elämä tuntui tyhjältä ja turhalta, voimattomuus muuttaa tilannetta sai syyttämään myös jumalaa vääryyksistä, mutta toisaalta myös miettimään, oliko kohtalo todellakin tällaiseksi määrätty.
Vaikka eroaminen ja lähteminen oli vaikeaa, viikkoja kestäneen matkan aiheuttama väsymys turrutti ja auttoi välillä hetkeksi unohtamaan muun ja keskittymään senhetkiseen tilanteeseen. Mutta vain hetkeksi. Yhtäkkiä kylmyys taas täytti sydämen, toi mieleen ajatuksen että kaikki on ohi, päättynyt, jäljellä on vain pimeys. Muistan, kuinka nähdessäni saariston ensimmäiset saaret tunsin, että kaikki mennyt oli nyt todellakin pyyhkäisty pois, kohta astuisin uuden maan kamaralle tietämättä, mikä minua odottaa. Vieraana, kutsumattomana, toisten maahan. Vaikka vastaanotto Suomessa oli hyvä ja sain mahdollisuuden olla turvallisessa ympäristössä, hengittää vapaana ja pelkäämättä, sieluni ei silti rauhoittunut. Muistan, miten huomasin hyvin toimivan yhteiskunnan - aikataulunsa pitävän joukkoliikenteen, luotettavan pankkilaitoksen, kauppojen monipuolisen tarjonnan ja demokraattisen järjestelmän toimivuuden.
Tutustuin nyt ensimmäistä kertaa käytännön demokratiaan, mutta sekään ei saanut mieltäni kohoamaan. Vaikka kadut olivat täynnä ihmisiä, olin silti yksin. En tuntenut ketään, eikä kukaan tuntenut minua. Sisältä olin aivan tyhjä. Tiesin olevani hengissä, koska kävelin, hengitin, join vettä, mutta ajoittain en ollut siitä ihan varma. Pienen pieni toive, joka antoi vähän voimaa, oli toivo siitä että ne ongelmat joiden takia jouduin lähtemään, ratkeaisivat lyhyen ajan kuluessa ja voisin palata takaisin.
Lukiessani muistiinpanojani nyt, vuonna 2005, tajusin miten valheelliseksi tuo toivon murunen osoittautuikaan. Aika on mennyt niin nopeasti ja monet asiat ovat muuttuneet. Konkreettisen todisteen maailman muuttumisesta sain vieraillessani edellisen kerran syntymäkaupungissani. Monet asiat eivät olleet enää kuin ennen. Kävellessäni ihmisiä täynnä olevia kaupungin katuja koin samoja tunteita kuin Suomeen tullessani. En tuntenut ketään, kukaan ei tuntenut minua, olin vieras, tuntematon omassa kaupungissani. Varsin epämiellyttävä tunne! Monet ystäväni ovat varmasti kokeneet saman, ja heistäkin osa on jo siirtynyt tuonpuoleiseen. Mutta, elämä on sellaista. Kuitenkin maapallo pyörii ja elämä jatkuu...

Mexhit Sadiku



Etusivu